10-vuotiaan tytön kauhu

Ennen kuin alan kertoa elämästäni nykyajassa, haluan palata hetkeksi menneisyyteen, ihan minun ja Särkänniemen yhteisen ajan alkuun.

Perheeni muutti Tampereelle vuoden 2000 syksyllä ja seuraavana kesänä saimme isosiskoni kanssa kinuttua vanhemmiltamme kausikortit Särkänniemeen. Huvipuisto muutaman kilometrin päässä (eli käytännössä naapurissa) oli uusi ja ihmeellinen asia, kun aikaisemmin lähin huvipuisto Linnanmäki oli löytynyt vasta seuraavasta kaupungista. Olin melkein yksitoistavuotias, parantumaton hurjapää ja vihdoinkin maagisen 140 senttiä pitkä, joten kaikki laitteet olivat vihdoin minulle avoinna, mukaan lukien uunituore, vastavalmistunut Tornado. 

Kukaan ei enää käännyttäisi minua pois hurjimmilta vuoristoradoilta (niin kuin vielä edellisinä kesänä oli käynyt Tukholman Grönalundissa).

Tähän mahtavaan kausikorttilaisen kesään sisältyy kuitenkin myös ikäviä muistoja. Eräänä päivänä, kun minä, siskoni ja siskoni kaveri olimme puistossa, sää oli huono ja kaatosateesta huolimatta olimme jostain syystä menneet Tukkijokeen. Kastuimme läpimäriksi viimeistään tässä vaiheessa. Siinä missä siskoni ja hänen kaverinsa eivät olleet asiasta moksiskaan, minulla oli niin kylmä ja epämukava olo, että kun he jatkoivat huvittelua sateesta piittaamatta, minä jäin istumaan sateensuojaan Männikkö-kahvilaan (nykyään samoissa tiloissa toimii grilli, mutta nimi Männikkö on sama).

Istuin kahvilassa yksikseni ja pää painuksissa – olin varmasti hyvin surullinen näky litimärkänä ja väsyneenä. Aloin melkein vaipua uneen, kun minulle sanottiin jotain ja havahduin – en kuitenkaan uskaltanut nostaa päätäni vaan esitin nukkuvaa. Huvipuistolaitteiden suhteen saatoin olla peloton, mutta tuntemattomia ihmisiä pelkäsin rajattomasti. Minua oli puhutellut nuori mies, jonka mielestä olin ilmeisesti huomattavan säälittävä näky. Yritin olla reagoimatta häneen mitenkään ja toivoin että hän menisi pois, mutta mies jatkoi:

”Haluatko sä olla luuseri? Sä olet ihan hiirulaisen näkönen siinä. Nouse ylös ny, älä näytä noin masentuneelta.”

Aloin olla kauhuissani ja esitin edelleen nukkuvaa, mutta ilmeisesti huonolla menestyksellä, sillä mies ei lähtenyt. Hän ei kuulostanut mitenkään uhkaavalta, ja siksi minulle ei koskaan selvinnyt, tarkoittiko hän vain hyvää yrittäessään saada minut liikkeelle pitämään hauskaa vai viihdyttikö hän viereisessä pöydässä olevia kavereitaan pelottelemalla yksinäistä pikkutyttöä. Ehkä olemassaoloni vain loukkasi häntä jollain selittämättömällä tavalla. Miten tahansa, en kokenut hänen lähestymistapaansa asiaan oikeaksi.

”Et sä haluu olla tollanen hiiri, vaan hiiret mököttää noin”, mies sanoi ja istahti viereeni. Hän laittoi käden olalleni ja ravisti minua hieman. Tässä vaiheessa rupesin varmaan itkemään, mutten vieläkään uskaltanut liikkua. Ajattelin edelleen, että hän menisi pois, jos vain en reagoisi mitenkään. Strategiani ei toiminut, kuten olettaa saattaa.

Aikansa mies ehti minua vielä patistamaan näyttämään iloisemmalta, kunnes kahvilan kesätyöntekijät huomasivat mitä tapahtui. He tulivat nopeasti pois tiskin takaa ja pyysivät miestä kohteliaasti, mutta tiukasti poistumaan paikalta. Kun mies ja tämän kaverit olivat lähteneet, he kysyivät olinko kunnossa. Sopersin kyyneleitten välistä, että kyllä kai. Hymyn työntekijät saivat lopulta huulilleni, kun he soittivat esihenkilölleen ja kysyivät, saisivatko he antaa minulle leivoksen lohdutukseksi koettelemuksestani. En varmaan edes saanut soperrettua kiitosta, niin järkyttynyt tapahtuneesta olin, mutta toivon, että työntekijät ymmärsivät, miten kiitollinen olin siitä että he olivat pelastaneet minut pelottavasta tilanteesta. Leivosta mutustellessani siskoni ja hänen kaverinsa saapuivat vihdoin paikalle ja sain kertoa heille, mitä hurjaa oli tapahtunut. Pienen herkuttelun jälkeen päivä sujui jo huomattavasti aurinkoisemmin. Siinä mielessä minua kiusannut mies pääsi siis tavoitteeseensa – en mököttänyt enää ollenkaan loppupäivänä. Kymmenenvuotiaana pelästyin helposti ja itku oli herkässä, mutta harvemmin tapahtui mitään, mitä hyvä leivos ja pari kierrosta Tornadossa ei olisi korjannut.

En pitkään aikaan ajatellut tapahtunutta, mutta kun rupesin miettimään blogiin kirjoittamisen arvoisia asioita, tämä tuli ensimmäisten joukossa mieleeni. Lapsena asiakaspalvelukokemukset tuskin tallentuvat päähän samalla tavalla kuin vanhempana, mutta tämä tapaus ei unohdu. Toivon, että olen itsekin ollut yhtä ystävällinen kesätyöntekijä kuin nämä minua lohduttaneet Männikkö-kahvilan tytöt. Aion ainakin jatkaa samaan malliin, omista kokemuksistani ammentaen. 

- Katri