Terveeks! Olen Marianna,
22-vuotias suomen kielen opiskelija ja ajolaitteenhoitaja kolmatta kesää. Tänä
kesänä kirjoittelen blogiin säännöllisen epäsäännöllisesti ja pyrin kertomaan
laitekuskin arjesta. Meikäläisiä on puistossa runsas sata kappaletta, ja
puiston vieraille ajolaitteenhoitaja onkin yksi näkyvimmistä työtehtävistä.
Kaikki ajolaitteenhoitajat eivät
suinkaan aja kaikkia laitteita, vaan laitteet on jaettu tiimeittäin.
Esimerkiksi lastenlaitekuskit ovat oma tiiminsä. Itse olen pari kesää ajanut
Tukkijokea ja muutamia muita ”isoja laitteita” ajatellen, että teknisesti
simppelit lastenlaitteet olisivat niihin verrattuna tylsiä. Tänä vuonna olen
siirtynyt ryhmävastaavan tehtäviin ja opetellut ajamaan kaikkia muitakin
puiston laitteita. Nyt voin sitten korjata aiemmat virheelliset käsitykseni ja
todeta, että lastenlaitteiden ajaminen ei suinkaan ole tylsempää. Erilaista se
kyllä on.
Isoilla laitteilla ajon tekninen
toteutus vaatii monen asian tekemistä. Pitää avata ja sulkea turvakaaria ja
automaattisia ja manuaalisia poistumisportteja, avata säilytyslokeroita, tarkistaa
kaaria sekä odottaa valojen syttymistä tai sammumista ennen laitteen
käynnistämistä. Samaan aikaan Possujunalla painetaan starttia ja katsotaan, kun
laite pyörii.
Toisaalta isoilla laitteilla
asiakaskunnan voi olettaa suunnilleen tietävän, mihin jättää tavarat, minne
istuutua ja mistä pitää kiinni. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta asiakkaat
kävelevät itse laitteeseen ja sieltä pois. Asiakkaat tietävät mitä tarkoittavat
sanat Ulos ja Sisään. He noudattavat ohjeita ja pyytävät apua, jos jokin on
epäselvää.
Lastenlaitteella on ihan
todennäköistä, että jossain vaiheessa päivää asiakas heittäytyy pitkin
pituuttaan laitealueelle makaamaan ja kieltäytyy liikkumasta. Hän voi myös purskahtaa
itkuun tai suoraan huutoon kesken ajon siksi, että väsyttää.
Lastenlaitteella asiakas ei
välttämättä hahmota laiteajon konventioita eli ymmärrä esimerkiksi, että
laitteessa kuuluu istua koko sen ajan, kun se liikkuu. Kommunikointi on haasteellista
siksikin, että asiakas ei välttämättä vielä osaa puhua. Käveleminen onnistuu
useimmiten, mutta pysähtyminen tai laitteeseen istuutuminen ei. Toisaalta
asiakkaat ovat yleensä myös kompaktin kokoisia ja siten mukavan kannettavia.
Tietysti yleensä ensimmäinen kyytiin nostettu on päässyt jo kapuamaan alas
Leppäkertusta siihen mennessä, kun viimeinen on saatu kyytiin. Vaikka kaikki
ajojen välillä tapahtuva eteneminen on vähän hidasta ja vaikeaa, niin
yllättävän kätevästi tuommoinen vuoden vanha puikahtaa suljetun turvavyön alta
Possujunan jalkatilaan.
Vaahtosammuttimen kokoinen
asiakas saattaa yllättää esimerkiksi pissaamalla housuun kesken ajon, mutta on
lastenlaitteilla myös huippuhetkensä. Pienen ihmisen välitön, hysteeriset
mittasuhteet saava riemu on jotain niin hellyttävää, että joskus sitä ihan
liikuttuu siitä, kuinka pienestä valtava elämys voikaan olla kiinni. Olen
alahuuli väpättäen seurannut pienten sankareiden onnea Rekkarallilla, kun
pituusraja (100 cm) ylittyy juuri ja juuri ja asiakas pääsee kyytiin. Pienet ihanat
ihmiset nauttivat niin tosissaan joka hetkestä: Possujunan kaarteista, Angry
Birds Landin liukumäestä ja Metkulan liikkuvasta lattiasta.
Sitä vain toivoisi, että itse
osaisi suhtautua elämään yhtä aidosti.
Marianna